Kirjailija ja muusikko.
Vanha 30 000 seuraajan sivuni kaapattiin ja katosi kuin röyhkeä varis yöhön. Nyt aloitan alusta – ja katsotaan, mihin asti tämä kasvaa.
Ota uusi sivuni seurantaan.
Totuttelua kotielämään: kissan ruokkimista, pakasteruokien lämmittämistä, astioiden panemista tiskikoneeseen ja koneesta kaappiin, roskien tyhjentämistä, leffojen katsomista uudelta taulu-tv:ltä, lukemista (nyt on menossa Isaac Bashevis Singerin Varjoja Hudsonin yllä), nukkumista omassa sängyssä. Muutamaan päivään ei tarvitse matkustaa minnekään.
Olga tarkistaa Kusessa-äänikirjan ennen kuin julkaisemme sen omalla alustalla. Luin sen itse. En ole aikaisemmin lukenut yhtään kirjoistani äänikirjaksi enkä myöskään kuunnellut yhtään omaa kirjaani, jotka muut ihmiset ovat lukeneet. Teen vain hauskat ja välttämättömät asiat, en yhtään enempää. Äänikirjat olen rajannut mukavuusalueeni ulkopuolelle.
Nyt kyseessä on oman firman julkaisu, ja päätin lukea äänikirjan itse. Se oli ihan miellyttävä kokemus. Olga muuten toimi myös kustannustoimittajana tässä Kusessa-projektissa.
Joo, kotona ollaan. Täytyy oikein miettiä mitä tekisin. Jatketaanko haparoivaa sisustusprojektiamme vai menisinkö vanhaan tapaan vain työhuoneelle kuuntelemaan demoja ja soittelemaan baritonikitaralla? Katselen levynkansia, jotka olen laittanut seinälle. Haen niistä inspiraatiota. Olen tehnyt pari onnistunutta sanoitusta erilaisten levynkansien pohjalta. Teksti saattaa saada alkunsa mistä tahansa päähän pälkähtävästä lauseesta. Se voi lähteä vaikka tuosta viihdelevyn kansikuvasta, jossa on (yllätys, yllätys) kaunis 70-luvun nainen. Hän näyttää olevan puutarhassa, kuvan valaistus viittaa iltaan, ja hän haistelee kukkaa, ketä hän muistuttaa? Palaanko taas nuoruuteni Ouluun, kun toikkaroin erinäisten ihmisten takapihoilla? Yleensä kaikki, mitä kirjoitan, sivuaa omaa elämääni.
Tähän pieni ja melkeinpä häpeällinen anekdootti. 20-vuotiaana olin ihastunut erääseen neitokaiseen. Valitettavasti hän ei ollut yhtä innostunut minusta. Asia selvisi minulle, kun eräänä kauniina kesäyönä hiivin hänen kotinsa pihaan ja pääsin taloon raollaan olevasta takaovesta. Nousin raput yläkertaan. Tyttö nukkui huoneessaan vieraan jätkän kanssa. Jätkä heräsi. Otin pöydältä tyhjän vesikannun ja meinasin lyödä sillä, ja tyyppi nosti jo kädet eteen varjellakseen päätään (kannu oli muovia eikä olisi aiheuttanut kovin pahaa jälkeä). En kuitenkaan lyönyt, vaan heitin kannun nurkkaan ja poistuin. Se siitä.
16 CommentsComment on Facebook
Pe 28.8. Tornio, PIKKU-BERLIINI / TORNIONLAAKSON KULTTUURISEURA
#tornio #keikka
1 CommentsComment on Facebook
Pedersören keikkapaikka oli erikoinen: vanhan maalaistalon piha, jossa oli sammalen peittämiä autonromuja ja junavaunuja. Monta esiintyjää, odotin vuoroani 30-luvun vaunussa. Keikan jälkeen Hannu K. vei minut mökilleen Kokkolaan. Mukana oli toinenkin kaveri Kimmo, ja pidimme poptietovisan, jonka minä voitin.
Nyt olen junassa matkalla Turkuun. Tämä on nopea juna, matka kestää vain nelisen tuntia, mutta lippu oli kallis, 87 euroa, vaikka saan eläkeläisalennuksen. Jotkut ihmiset ovat sanoneet, että älä koko ajan julista sitä vanhuuttasi. Mutta en välitä: minä olen vanha, 67-vuotias ja nautin kansaneläkettä. Miten sen asian voisi salata. Näen joka aamu naamani peilistä, ja se on vanhan ihmisen naama.
Mutta olen terve ja yhä elinvoimainen. Käyn keikoilla, sävellän sanoitan ja kirjoitan kirjoja. Joku voi nauraa että se on vain sellaista vanhan ukon puuhastelua ja anna jo tilaa nuoremmille. Ei minun tarvitse antaa tilaa kenellekään, ottakoot nuoret oman tilansa, niin minäkin otin aikoinani. Eilenkin vedin niin hyvän keikan ettei siihen pysty moni.
Minulla on biisi Pitkätukkainen poika, jota soitan keikoilla. Siinä kertoja seuraa pitkätukkaista kaveria, joka on erilainen kuin muut, mutta ei halua nähdä hänen vanhoja kasvojaan. Tottakai minäkin katson mieluummin nuorta Rolling Stonesia ja Pink Floydia, koska silloin, kun he olivat nuoria ja parhaassa terässään, niin sekosin heidän musiikkiinsa. Mutta ihmiset vanhenevat ja itsekin vanhenen. Nyt tarjolla on uusia nuoria bändejä ja artisteja, mutta en välttämättä saa heidän musiikistaan samanlaisia viboja kuin vanhoista mestareista. Pelkkä nuoruus ja kauniit kasvot ei tee kenestäkään merkittävää taiteilijaa. Jotkut vain ovat parempia kuin toiset ja he ovat taitavia myös vanhoina.
Vanhat klassikkobändit, kuten Stones ja Floyd, kuuluivat rock´n´rollin kulta-aikaan, joka on auttamattomasti mennyt jo ohi. Nykymusiikkia tehdään erilaisessa kulttuuri- ja teknologiaympäristössä. Itsekin olen fossiili, mutta hyödynnän uutta teknologiaa. Olen sekoitus vanhaa ja uutta. Ja olen yhä mukana kuvioissa, sanokoot arvostelijat mitä hyvänsä.
52 CommentsComment on Facebook
Meillä on nyt iso taulu-tv. Siihen saatiin myös sopiva dvd-laite. Vuosien varrella on tullut ostettua paljon dvd-levyjä. Meillä on monia leffoja joita ei löydy suoratoistoista.
Tv:n paikka on aina ollut kellarissa. Ennen sitä tuli vilkaistua saunomisen yhteydessä ja silloin totesimme ettei siellä mene mitään mielenkiintoista. Sitten poika piti kotibileet ja joku vieraista potkaisi ruudun paskaksi. Moneen vuoteen emme hankkineet uutta telkkaria.
Nyt meillä on iso töllö. Elokuvat näyttävät upeilta. Piti oikein hakea Normalista +2,5:n lasit että näen ison kuvan paremmin (kiitos Nina Honkaselle vihjeestä!). Vielä puuttuu laite, jonka avulla voisimme katsoa Suomen televisio-ohjelmia. En tiedä onko se tarpeellinen.
Monesti on kysytty miksi en mene Vain elämää-ohjelmaan. Ei ole pyydetty enkä haluaisikaan. Toisaalta ymmärrän niitä jotka joutuvat menemään. Musiikkiala on kova vanhoille ja nuorille, jopa menestyneillekin. Kaikilla on omat paineensa.
Paitsi minulla. Omaksuin tämän hällä väliä-asenteen jo nuorena. Silloin tehtiin levy ja katsottiin alkaako se myydä ja tuleeko keikkoja: kas, levyä on myyty jonkin verran ja keikkojakin on tullut, tehdään seuraava levy. Sillä tavalla on menty eteenpäin. Minulle on aivan sama jos joku menestyy minua paremmin. Ja kaikkihan menestyvät minua paremmin, se on selvä.
Mutta jostakin syystä olen yhä mukana kuvioissa. Kun keikkapaikoilla on muita bändejä ja tarjolla on ruokaa, otan lautaseni ja menen toiseen pöytään. Juttelen kyllä, jos joku välttämättä haluaa puhua minulle, mutta oletan, että meillä on eri arvot. He tekevät omaa juttuaan ja minä omaani. Tulen ajoissa paikalle, teen soundcheckin, soitan keikkani ja pakkaan kamani. Hetken päästä olen jo poissa.
Keikat ovat kivoja, mutta matkat puuduttavia. Tänään menen Pedersöreen, se on jossain Kokkolan tienoilla. Kaveri tulee hakemaan minut asemalta. Yöksi mennään hänen mökilleen. Ehkä siinä vaiheessa otamme lasilliset. Kuin herrasmiehet.
64 CommentsComment on Facebook
Helsingissä asuessamme meidän telkkarissa näkyi ranskalainen kanava, jota tykkäsin joskus seurata. En osaa ranskaa, mutta katsoin siitä huolimatta kirjallisuusohjelmaa, jossa ihmiset näyttivät niin henkeviltä ja fiksuilta. Siihen aikaan Ylen ainokainen kulttuuriohjelma, jossa esiintyi "svengaava" juontajakaksikko, oli ranskalaisten ohjelmaan verrattuna hölmöläisten touhua.
Ehkä olen vähän tosikko, mutta haluaisin, että kirjallisuuteen ja taiteeseen yleensäkin suhtauduttaisiin kunnioittavasti (satiiri sallittakoon, koska sen ymmärtämiseen tarvitaan älyä). Siksi en tykkää kulttuuriohjelmista, joita tehdään samalla metodilla kuin lastenohjelmia, eli yritetään keventää ja olla vähän höpsöjä. Sillä tavalla ei saada kulttuurille uutta yleisöä, vaan päinvastoin vieroitetaan nekin, jotka oikeasti olisivat siitä kiinnostuneita.
Tähän pieni vertailu. Oulun vanha kirjasto sijaitsi jyhkeässä rakennuksessa Ainolan puistossa: isot, painavat tammiovet ja kaikuvassa aulassa tyly patsas - oliko se joku miekkaa tai seppelettä heiluttava jumalatar, en enää muista - ja itse kirjastosali, jossa piti olla hiirenhiljaa. Se ei todellakaan ollut mikään kiva seurustelupaikka eikä lasten puuhamaa, vaan SIVISTYKSEN KEHTO, jonka arvokasta rauhaa ei sopinut häiritä. Kirjastonhoitajat olivat vanhahkoja naisia, joiden asiallisuus läheni jo epäystävällisyyttä. Hyllyistä löytyi sitten esimerkiksi Henry Millerin, Hannu Salaman ja Timo K. Mukan koko tuotanto. Poimin kirjat mukaani ja lähdin kotiin räjäyttämään tajuntaani.
Sellaisen kulttuurikasvatuksen minä olen saanut: LUE LUE LUE KIRJOJA tai suksi vittuun! Ja minähän luin. Opettelin suomenkielen vivahteet. Ihmiset ovat ihmetelleet miten jaksan kirjoittaa tälle palstalle joka päivä. Ei siinä ole jaksamisesta kysymys: minähän tykkään kirjoittaa, koska rakastan sanoja ja lauseiden hiomista ja keksin kyllä vaikka tikusta asiaa, että pääsen käyttämään kykyäni. Tällaisen päivityksen tekemiseen menee noin puolitoista tuntia, ja se on kuulkaas melkeinpä päivän huippuhetki.
132 CommentsComment on Facebook
Musikaali, jota olemme tekemässä, perustuu omiin nuoruudenkokemuksiini. 11-17-vuotiaana minulla ei ollut yhtään ystävää. Olin kaiket illat kotona ja katsoin telkkaria. Haaveilin vain lomista, jolloin pääsin Pelloon ja kavereiden kanssa metsään ja kalaan. Kunnes eräänä marraskuisena perjantaina koulussa järjestettiin tanssikurssi. Meidät pojat komennettiin tyttöjen voimistelusaliin ja meille alettiin opettaa paritansseja. Tytöt saivat hakea itselleen parin, ja luokan kaunein tyttö, jota olin usein katsellut, valitsi minut. Tanssimme jäykästi valssia, fokstrottia ja ties mitä. En osannut laskea askelia, mutta liikuin jotenkuten musiikin mukaan.
Olin kuullut paikasta nimeltä Seelari, jonne kaikki menivät perjantai-iltaisin. Disko sijaitsi synkässä saaressa Oulun edustalla. Tanssikurssin jälkeen päätin, että minun on nyt mentävä sinne. Tyttö, jonka kanssa olin tanssinut, olisi varmasti siellä. Tarvitsin rahaa. Otin kirjahyllystä tietosanakirjan ja vein divariin. Divarinpitäjä nauroi ja sanoi että tämähän on semmoinen kirja, jota jaettiin joskus ilmaiseksi koteihin. Hän varmaan sääli minua, koska maksoi siitä kaksi markkaa. Juuri sen verran tarvitsin että pääsin Seelariin sisään.
Saareen meni bussi kerran tunnissa, mutta minulla ei ollut varaa lippuun, joten kävelin. Minulla oli pitkät hiukset, raidallinen maripaita ja siisti farkkuliivi. Näytin nynnypojalta, joka haluaisi olla hippi, mutta jolta puuttui asennetta ja elämänkokemusta. En ymmärtänyt miksi kaunis tyttö oli halunnut tanssia juuri minun kanssani, eihän minussa ollut mitään sellaista mitä nuorisomaailmassa arvostettiin.
Matkalla saareen meinasin saada turpiini parilta känniseltä jätkältä. Disko aukesi kuudelta, mutta jo puolta tuntia ennen sen edessä oli pitkä jono. Haistoin omenaviinin ihmisten hengityksestä. Itse olin tietysti selvinpäin. Ovi aukaistiin ja porukkaa alettiin päästää sisään. Kaikki eivät mahtuneet sinne, ja näin ikkunaa vasten painautuneita naamoja. Pettyneet tyypit näyttivät merkkejä: tuu ulos, vitun homo, tai tulee nokkiin! Kaunis tyttö oli sisällä. Hänellä oli paljon ystäviä ja hän poltti röökiä. Hän oli tyylikäs ja suosittu eikä hän ollut huomaavinaan minua. Inhosin musaa, jota diskossa soitettiin, paitsi paria Dr. Feelgoodin ja Z.Z.Topin rokkibiisiä. En tanssinut kertaakaan, mutta tutustuin vanhempaan hippikaveriin, joka toimi portsarina. Disko loppui kymmeneltä, ja olin helpottunut, kun sain kävellä hänen kanssaan pois saaresta.
Sen illan jälkeen kävin Seelarissa joka perjantai. Lauantaina olin jo epätoivoinen, koska taas piti kestää koko tappavan tylsä viikko ennenkuin pääsisin taas diskoon. Seelarista löysin lopulta kavereita, joiden kanssa perustin bändin. En osannut soittaa mitään instrumenttia, mutta aloin kuitenkin väsätä omia biisejä - varmaan siksi, että niitä oli helpompi soittaa kuin vieraita. Kolmisen vuotta myöhemmin olin jo levyttävä artisti.
39 CommentsComment on Facebook
Eilisaamun postaukseni katosi jonnekin. P.H:kaan ei pystynyt löytämään sitä. Täytynee tehdä varmuuskopio jokaisesta jutusta, että saan sen uudelleen esiin, jos se ei jostain syystä menekään sivulle.
Kirjoitin eilen tyypistä, jonka näin junassa. Hänellä oli sininen kirjava liivi. Arvasin heti, että hänestä tulee riesa. Ennen Tamperetta menin ravintolavaunuun ja tilasin lihapullat. Selasin puhelimesta Trump-uutisia ja sotafilmien pätkiä. Väsytti niin perkeleesti. Olin jo matkustanut kolmisen tuntia ja Kuopiossa oli ollut koko päivän kestävä symposium. Halusin vain sammuttaa aivot ja olla rauhassa.
Silloin näin tämän liiviniekan. Hän ilmestyi melkein tyhjään ravintolavaunuun, tilasi oluen ja istahti muitta mutkitta pöytääni, vaikka minulla oli siinä haarukka ja veitsi sen merkkinä, että olin aikeissa syödä. Sanoin etten tarvi nyt seuraa. Tyyppi lähti heti muualle istumaan. Söin ja palasin omalle paikalleni nelosvaunuun.
Ja kas, tyyppi tuli sinnekin. Nyt hänellä oli reppu. Välillä hän kävi reppunsa kanssa jossakin, ja ehdin jo huokaista helpotuksesta, mutta sitten hän kuitenkin palasi ja alkoi jutella käytävän toisella puolella istuvien ihmisten kanssa. Missään vaiheessa hän ei istunut alas, vaan heilui siinä vieressä.
Saavuttiin Tampereelle ja vaihdoin Turun junaan. Mutta ei, liivimies seurasi tähänkin junaan ja vieläpä samaan vaunuun. Taas hän alkoi jutella juuri minun kohdalla istuvan kaverin kanssa. Nyt äijän kädessä oli viinitölkki, eikä hän istunut alas. Varsinainen levoton tuhkimo! Kuulokkeissani paukkui toinen maailmansota, enkä kuullut mitä hän puhui, mutta näin hänet koko ajan syrjäsilmällä ja se vaivasi minua.
Toijala, Humppila, Loimaa... asemat valuivat ohitse tuskallisen hitaasti. Löysin YouTubesta jutun Pamela Des Barresista, joka oli legendaarinen bändäri. "...ei nuo basistit tiedä mitään", kuulin liivimiehen sanovan. Tarkoittiko se minua? Minulla oli kitara mukana. Liivimies selosti jotain rauhallisella äänellä ja viereisen penkkirivin kaveri kuunteli häntä ilmeisesti ihan mielellään. Minä en olisi jaksanut vaikka siinä olisi ollut itse Jeesus puhumassa. Ihmiset, jotka puhuvat liian pitkään, ovat raivostuttavia. Ei kukaan ole niin mielenkiintoinen, että voi puhua yhtä soittoa kaksi tuntia. Fidel Castro puhui viisi tuntia, mutta Kuuba olikin diktatuuri.
Vihdoinkin oltiin Turussa. Otin laukkuni ja kitarani ja poistuin junasta ensimmäisten joukossa. Olga oli vastassa. Avasin takaoven ja laitoin kitaran ja laukun penkille. Melkein odotin, että liiviäijä olisi istunut siellä. Ei ollut, ja pääsin ihanasti kotiin.
59 CommentsComment on Facebook
Kauko Röyhkä & Narttu - Mainostaulujen taakse (1987, single. Levyltä "Mielummin vanha kuin aikuinen")
Linkit kommenttikentässä.
22 CommentsComment on Facebook
Kuopiossa. Muutamia pitkiä junamatkoja vielä luvassa. Junassa voi kuitenkin lukea uutisia ja katsoa YouTube-dokumentteja, jotka voivat käsitellä historiaa, artisteja tai kaukaisia saaria. Kerguelen on suosikkini. Käyn aina välillä katsomassa mitä sinne kuuluu. Maisema muistuttaa vähän Lappia, mutta eläimistönä on pingviinejä ja merinorsuja. On sinne tuotu porojakin, vai mitä sarvipäitä ne ovat, ja kanta on lähtenyt kasvuun niin, että niitä voi nyt metsästää. Ja puroista nousee taimenia. Ranskalaisten sääasemalla vietetään lokoisia päiviä. Tämä kaikki siis tapahtuu eteläisellä Intian valtamerellä.
Kaukaiset saaret ovat olleet jonkinlainen harrastukseni jo lapsuuden ajoista lähtien. Minulla oli Valituista Paloista tilattu karttapallo, johon syttyi valo niin, että vuoristot ja merien syvänteet tulivat kauniisti esiin. Tykkäsin pitää sen valoa päällä iltaisin, kun oli pimeää, ja stereoissa soi Pink Floydin ja Tomitan psykedeelinen musiikki tai Gustav Holstin The Planets. Etsin omituisia saaria ja luin Otavan suuresta tietosanakirjasta mitä niistä sanottiin. Tietoa oli hyvin vähän, mutta nyt internetin aikoina joka maailmankolkasta on tehty dokumentti tai jonkinlainen matkakuvaus. Esimerkiksi Tyynellämerellä sijaitsevasta Pitcairn-saaresta, jossa asuu Bounty-laivan kapinaan osallistuneiden jälkeläisiä. Aina joku pellehermanni on matkustanut näihin paikkoihin ja nyt niistä saadaan dronekuvaa.
Nythän joku on kirjoittanut kirjankin kaukaisista saarista, mutta en taida lukea sitä, koska tiedän niistä jo muutenkin. Rahanikin tulevat Pääsiäissaaren säästöpankin kautta, koska niitä saa aina odottaa. Tiedän, etten koskaan pääse kaljalle Tristan Da Cunhan (250 asukasta) ainoaan baariin tai Kerguelenin sääaseman kantiiniin, mutta ainakin mielikuvituksessa voin sen tehdä pitkien junamatkojen aikana.
Robinson Crusoe tarina on tietysti kiinnostanut minua ja olen nähnyt monta aiheesta tehtyä elokuvaa. Castaway, jonka pääosassa oli Tom Hanks, on varmaan yksi hienoimpia haaksirikkokuvauksia. Kohtaus, jossa kaveri menettää Wilson-pallonsa, on sydäntäsärkevän nerokas (hän on piirtänyt pallolle kasvot ja yksinäisyydessään jutellut sille vuosikaudet kuin ystävälle - ja sillä tavalla leffaan on ujutettu Wilson-urheiluvälineiden mainos).
No joo. Kahdeksalta alkaa koko päivän kestävä symposium, sitten viideltä junaan ja takaisin Turkuun. Toivottavasti olen niin väsynyt, että nukun ainakin kolmasosan matkasta.
36 CommentsComment on Facebook
Sain biisitilauksen. Kävin työhuoneella tekemässä rankan kipaleen, koska sellainen haluttiin. Käytin uutta baritonikitaraa ja olin aika tyytyväinen lopputulokseen. Ulkona ihmiset kulkivat sortseissa ja t-paidoissa. Itse olin pikkutakissa ja pitkissä housuissa, mutta selvisin takaisin kotiin pahemmin hikoilematta. Keitin kahvit ja laitoin tuulettimen hurisemaan. Juttelin Kaarlon kanssa pitkään hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan. Talvella hän menee armeijaan, minkä jälkeen hän aikoo muuttaa pois kotoa.
Silloin tämä yli kolmekymmentä vuotta kestänyt lastenkasvatusruljanssi on lopullisesti ohi. Lapsenlapsia ei ole vielä siunautunut. Minulla ja vaimolla on kuitenkin työmme ja toisemme. Kaikki on sujunut ällistyttävän hyvin, mutta koskaan ei voi tietää milloin jotain tapahtuu. Olen aina ottanut riskejä joita tavalliset kirjailijat ja popparit eivät ota. Joku hommistani voi laukaista paskamyrskyn. Ja tietysti voi sattua myös onnettomuuksia: autokolari, tulipalo, sairastuminen - mitä tahansa.
Kusessa-romaanissa kuvaan vanhahkoa mieskirjailijaa, joka avioeron, sairastumisen ja velkaantumisen lisäksi joutuu vielä paskamyrskyn uhriksi. Nykyään some ja valitettavasti myös muutamat vakavasti otettavat mediat toimivat härskillä tavalla ja iskevät armotta joidenkin ihmisten kimppuun. Hyvin tavallista on, että haetaan helppoja peukutuksia ja lyödään lyötyä. Raamatussa sanotaan, että se joka on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven. Näitä synnittömiä näyttää olevan hyvin paljon.
Olen itsekin muutaman kerran joutunut someraivon ja pahansuovan median kohteeksi, mutta selvinnyt täpärästi kuiville. Paskamyrskyn peukuttajissa on ollut henkilöitä, joita olen pitänyt ystävinä, mutta ilmeisesti heillä on ollut jotain hampaankolossa minua vastaan. Samapa tuo, en ole jaksanut kantaa kaunaa. On aina helpompi moikata iloisesti kuin jäädä kyräilemään. Loppujen lopuksi noilla ihmisillä ei ole ollut minulle suurta merkitystä.
Tänään lähden työasioissa Kuopioon. Siellä on paltsu eli palaveri, jossa minun pitää olla läsnä. Kotiin palaan jo huomenillalla. Tekee mieli mennä taas työhuoneelle soittelemaan. Baritoniskitta on kiva.
32 CommentsComment on Facebook
Monta tuntia kestäneen bussi- ja taksisekoilun jälkeen pääsimme lopulta Siuntion laitamilla sijaitsevalle autokorjaamolle. Paikka oli niin syrjäinen, ettei nettikään toiminut. Auto saatiin pois, ja ajoimme Lohjalle syömään pitsat. Sitten kotiin.
Tavallaan oli ihan kivaa viivähtää kesäinen hetki ruotsinkielisellä Uudellamaalla. Bärre Förars, Nacke Johansson, Pelle och Olle lever i Snappertuna, ny är de gamla gubbar som kokar pontikka. Ruotsini on kamalaa, kuinkahan monta virhettä tuossakin oli? Maisema oli vehmasta maaseutua, viljapeltoja ja vauraita taloja. Jätte fin! Jag skulle tala svenska mer often.
Hanko on hassu paikka. Olen muutaman kerran käynyt siellä keikalla. Aina niukasti porukkaa ja keljut huomautukset järkkäriltä, että viime viikolla Ben Granfelt veti mestan turvoksiin. Kerran eräs baarinomistaja, kärttyinen akka, ei päästänyt kaikkia bändin jäseniä sisälle majoituspaikkaan ja he joutuivat nukkumaan kylmässä keikkabussissa. Ruotsinkielisellä rannikolla leijuu outo tunnelma. Suomeksi laulavalla artistilla ei ole siellä helppoa.
Hankoon kannattaa mennä nimenomaan talvella, kun siellä on pimeää, sateista ja meri myrskyää. Hienot Twin Peaks-tunnelmat! Melkein kaikki paikat ovat kiinni ja kaupunkiin eksyneet piruparat ahtautuvat hotellin baariin. Parempi vetää nuppi turvoksiin kuin itsensä kiikkuun, koska huomenna pääsee kuitenkin veke täältä. Vietimme siellä hääpäivämme, joka on 30.12. Oli juuri niin synkkää kuin toivoimme, ja teimme pienen kävelyretken Rakkauden polulle, jonne oli viritetty ansalankoja ja vettyneitä pehmotonttuja. Mereltä kantautuivat etäisinä hukkuvien avunhuudot. Se oli, kuulkaas, romanttista.
Kotona on kotoisaa, mutta tutuissa oloissa vietetyt päivät menevät ohi eivätkä jätä muistijälkiä, kun taas erilaiset ja joskus kauheatkin päivät jäävät mieleen. Minun ammatissani tarvitaan tällaista aineistoa, muuten en pystyisi kirjoittamaan näitäkään juttuja. Jotkut ihmiset, todelliset seikkailijat, ovat matkustaneet ympäri maailmaa, ratsastaneet elefanteilla ja sukeltaneet korallimeressä, mutta minä olen matkustanut melkeinpä yksinomaan Suomessa ja pystyn kertomaan tarinoita vain näistä naurettavan pienistä ja epäkiinnostavista paikoista. Moni ei näe niissä mitään kauneutta, mutta minä näen. Sen takia oli pakko sanoa pari sanaa Hangosta.
85 CommentsComment on Facebook
Otavan pirskeet olivat suorastaan villit. Lopussa tanssittiin ja laulettiin karaokea. En tehnyt kumpaakaan, mutta puhuin kyllä monen kanssa, en mitään merkittävää, mutta kuitenkin. Nyt mennään hakemaan auto Siuntiosta. Siitä puhkesi rengas, kun Olgan gps ohjasi hänet viime viiikolla maisemareitille, joka oli lopulta pelkkä karjapolku. Mersu on hyvä auto, mutta ne karhunraudat olivat liikaa.
Minulla on pian keikka Paavalin kirkon festareilla ja sen vuoksi minusta tehtiin juttu Kirkko ja kaupunki-lehteen. Ja Otavan pippaloissa oli naistenlehtien toimittajia. Emme ole vuosikausiin esiintyneet juorupalstoilla enkä tiedä onko sellaisella julkisuudella mitään merkitystä kirjanmyynnille. Tai - nyt seuraa eksistentaalinen kysymys - vahvistaako se jollakin tavalla asemaani? Toisin sanoen kuoleeko julkkis jos hän ei ole koko ajan julkisuudessa? Hesarin kuukausiliitteessä oli aikoinaan juttusarja "Missä hän on tänään?" Siinä kaivettiin esiin ihmisiä, joilla oli joskus ollut hittibiisi tai jotka olivat esiintyneet telkkarissa, mutta sitten kadonneet julkisuudesta. Oli mielekiintoista lukea miten he olivat selvinneet julkisuuden jälkeisestä ajasta. Jollakin oli suksitehdas, joku toinen taas pyöritti kasinoa Mallorcalla.
Nuorena miehenä, kun vietin ensimmäisiä aikojani Helsingissä, näin Teuvo Tulion. Hän oli kalju vanha mies, joka harppoi määrätietoisesti lenkkareissaan. Hänen viimeisestä elokuvastaan, murskakritiikit saaneesta Sensuelasta, oli kulunut jo muutama vuosi. Aivan järjetön pätkä, niin huono että alkaa olla jo hyvä. Tulio teki hommat eri tavalla kuin muut. Ehdottomasti kiinnostava persoona. Hänen kuntoilussaan oli sellainen meininki, että epäilemättä hän suunnitteli vielä yhtä elokuvaa, jolla aikoi säikytellä Suomen elokuvasensuuria. That´s the spirit!
Vanhat kurpat Teuvo Tulio ja Regina Linnanheimo suunnittelemassa vallankumousta. Muistelevat uransa huippuhetki: Regina, mikä kaunotar, ja Teuvo mikä nero ja hurmuri! Nyt heidät on julmasti sysätty syrjään, mutta odottakaas, täältä tullaan! Siinäkin yksi tarina, joka pitäisi tehdä.
39 CommentsComment on Facebook
Riku-session jälkeen vein matkalaukun työhuoneelle, sitten ajoin ratikalla Gildaan katsomaan Laura Joutsin ohjaama Remu ja Reetta, joka on dokkari Remu Aaltosen ja hänen teatterikoulussa opiskelevan lapsenlapsensa kohtaamisista. Laura on hyvä ystäväni yli kolmenkymmenen vuoden takaa ja ohjannut monia henkilökuvia ja muita juttuja telkkariin. Jatkot olivat tuttuun tapaan Buenos Airesissa. Sinne tuli porukkaa myös WSOY:n bileistä, jonne minua ei ollut kutsuttu, vaikka teen elämänkertaa sekä Docendolle että Johnny Knigalle (molemmat Södikan alaisia). Nykyään säästetään kaikesta.
Kymmenkunta vuotta sitten kustantajat vielä törsäsivät kirjailijoihinsa. Muistan Otavan ja Liken järjestämän illallisen Turun hienoimmassa ravintolassa Kaskiksessa, jonne pöytäkin pitää varata kuukausia aikaikaisemmin. Tarjoilija tuli kysymään mitä viiniä saisi olla. Jostakin syystä hän kysyi sitä nimenomaan minulta, vaikka pöydässä oli Laila Hirvisaari ja muuta fiinimpää porukkaa. Vastasin tietysti että kalleinta. Tarjoilija meni hakemaan pullon tai neljä.
Tänään on Otavan syyskauden avajaiset. En ole käynyt moneen vuoteen, saa nähdä millainen meno on tällä kertaa. Toivottavasti hyvä, muuten saavat kuulla kunniansa. Kyllä kirjailijana olemisessa pitäisi jotain hohtoakin olla. Nykyään olemme päähän potkittua kurjallistoa. Ennenvanhaan sateli kutsuja suurlähetystöjen juhliin. Kävin Venäjän suurlähetystössä Tehtaankadulla. Mesta oli vielä Neuvostoliiton aikaisessa kuosissa: poimutetut verhot parasta ryssäläistä tyyliä ja suurlähettiläs itse oli seipäänniellyt äijä, joka ei todellakaan vaikuttanut ystävälliseltä. FSB:n hönkäys tuntui raskaana niskassa. Kun viinatkin loppuivat kesken, häivyimme kipinkapin vapaaseen Länteen.
Mutta tänään aion käydä näyttämässä, että huhut kuolemastani ovat vahvasti liioiteltuja. Viimeksi Otavan bileissä Alexander Stubb tuli jutskaamaan. Hämmästyin miten tuon tason heppu edes tunsi minut (silloin hän oli ollut jo pääministerinä). Ja Pekka Tarkka, joka oli jättänyt minut pois viimeisimmästä 100 suomalaista kirjailijaa-teoksestaan! En pannut pahakseni, koska fanitin hänen Saarikoski-elämäkertojaan. Kaikki kultapossukerhot ovat aina tehneet minuun luotaantyöntävän vaikutuksen (jostain syystä mieleen tulee nyt Apua-orkesteri, muistaako kukaan? Juice Leskinen ja lauma hyviksiä lähti auttamaan nälänhädästä kärsivää Etiopiaa - rahat valuivat tietysti sotilasjuntalle). On kivaa olla persona non grata, josta kuitenkin huomattavan monet ovat kiinnostuneita.
22 CommentsComment on Facebook
Tänään Helsinkiin aloittamaan uutta duunia Rikun kanssa. Tämä syksy tuntuu erityisen hauskalta: rahaa on ja mielenkiintoista puuhaa riittää. Syksyllä on niin paljon keikkoja ja muuta esiintymistä, että tuskin ehdin olla kotona lainkaan. Eilen menin kauppakeskus Hansaan etsimään apteekkia ja ajattelin, että nyt voin kuljeskella täällä niinkuin kuka tahansa ja poiketa vaikka optikolle laitattamaan silmälasit. Parikymmentä vuotta sitten minulla olikin kunnolliset optikolta ostetut lasit, mutta hukkasin ne heti. Sen jälkeen olen käyttänyt vain Clas Olsonin halpislaseja.
Monet estoni eivät johdu köyhyydestä, vaan omista skitsoistani. Tottakai voin hankkia kunnolliset silmälasit tai vaikka paremmat vaatteet, mutta en jaksa mennä sovittamaan. Lykkään kaikkia epämiellyttäviä juttuja viimeiseen asti. Työt pyrin tekemään etuajassa, koska muuten ne jäävät vaivaamaan mieltä. Jos ajatellaan uraani muusikkona ja kirjailijana, niin monen mielestä olen tehnyt monet asiat väärin ja esiintynyt julkisuudessa pöyristyttävällä tavalla, mutta siitä huolimatta olen menestynyt, maksanut velkani ja kasvattanut lapseni ja nyt voin huoletta jatkaa samaan malliin niin kauan kuin voimia riittää.
Hommat voi tehdä niinkuin oppikirjoissa opetetaan tai sitten voi rikkoa kaikkia sääntöjä ja toimia omalla tyylillään. Gurdijeffin isä sanoi kuolinvuoteellaan pojalleen: "Tee kaikki eri tavalla kuin toiset." Gurdijeff noudatti isänsä neuvoa ja sen takia me tiedämme kuka Gurdijeff on. Ette tiedä, vai? Katsokaa Wikipediasta.
Valitettavasti minuakin on joskus verrattu Donald Trumpiin. Inhoan Trumpia. Ihmiset hullaantuvat, kun jollakin on karismaa, mutta karismaattiset poliitikot, jotka pelaavat härskisti vain omaa etuaan ajatellen, ovat vaarallisia. Trump on kuin hullu keisari Nero, joka poltti Rooman. Nyt pitäisi vain löytää hänelle vastavoima, mutta demokraatit ovat liian heikkoja. He toimivat lakien ja sääntöjen mukaan, vaikka maailma on jo hylännyt ne.
Monesti mietin, elänkö itsekin liian tyytyväisenä omassa kuplassani täällä Turun Martissa. Nyt elämäkertaprojektieni myötä olen joutunut tutustumaan erilaisten ihmisten meininkeihin. Esimerkiksi entisen huumekauppiaan Kari KK Korhosen huumeidenvastaista taistelua on ollut vaikuttavaa seurata. En ole aikaisemmin erityisesti vastustanut huumeita, pilveä ainakin voi pössytellä kuka tahansa, sehän on vähän kuin joisi keskikaljaa, mutta joillekin ihmisille se on alku vakavampaan huumeiden käyttöön ja sitä kautta rikollisuuteen ja elämänhallinnan menettämiseen.
25 CommentsComment on Facebook
Kurikassa minua lähestyi kaveri, joka kertoi Aleksis Kivi-laulunäytelmästä, jota siellä ollaan tekemässä. Uusia sävellyksiä Kiven runoihin, kannattaa tsekata. Itse olen useaan otteeseen joutunut puhumaan Kiven merkityksestä suomalaiselle kulttuurille. Olen yrittänyt tuoda julki uutta näkökulmaa tähän varsin kuluneeseen aiheeseen: Seitsemän veljestä ja Nummisuutarit ovat jo yli sata vuotta olleet kesäteatterien vakio-ohjelmistoa ja on tehty tv-sketsejä, Jouko Turkan elokuva ja vaikka mitä, mutta ne kannattaisi kuitenkin nähdä teoksina, jotka joku henkilö on kirjoittanut yli 150 vuotta sitten, kun Suomessa ei ollut vielä olemassa kirjakieltä eikä suomea puhuvaa sivistyneistöä. Olen tosiaankin puhunut ja paasannut ja melkeinpä liikuttunut omista sanoistani, koska Aleksis Kiven kohtalo on niin järkyttävä.
Tähän päivään mennessä ei ole tehty kunnollista elokuvaa tai sarjafilmiä Aleksis Kiven elämästä. Täytyisi mennä niin kaukaiseen aikaan, että sitä on vaikea kuvitella ja suurin osa tarinasta pitäisi esittää ruotsiksi, koska Kivi joutui opiskelemaan ja puhumaan ruotsia, vaikka kirjoittikin suomeksi. Ja mitä se suomenkieli on siihen aikaan ollut! Minulla on 1870-luvulla painettu versio Seitsemästä veljeksestä, joka on hädin tuskin ymmärrettävää tekstiä. Kieltä on sen jälkeen oiottu uudempiin painoksiin.
Me tunnemme paremmin USA:n historian kuin omamme. Monet ovat varmaan nähneet Martin Scorsesen Gangs Of New York-elokuvan tai jonkun Abraham Lincolnin salamurhasta tai orjuuden ajasta kertovan sarjan, eli niin kauas Kiven tarinassa pitäisi mennä. Sen ajan Suomesta ei ole paljon valokuvia, tuskin koko maassa oli enemmän kuin pari kameraa. Koulussa meille on kerrottu Runebergista, J.V. Snellmannista ja Lönnrotista ja se on tuntunut tylsältä historialta, mutta he rakensivat systemaattisesti Suomen kansalle identiteetin, jota Sibelius, Akseli Gallen-Kallela, Helene Schjerfbeck, Juhani Aho ja monet muut myöhemmin täydensivät. Ja E.N. Setälä teki meille kieliopin, jota luettiin meillä koulussa vielä kymmeniä vuosia myöhemmin.
Kaikkia näitä henkilöitä ja monia muita on tarvittu siihen, että me suomalaiset olemme nyt sitä mitä me olemme. Suomenkielisen teatterin alkuna pidetään Aleksis Kiven Lean esitystä vuonna 1869. Pääosassa oli tunnettu ruotsalainen näyttelijätär, joka opetteli repliikit suomeksi. Miltähän se on mahtanut kuulostaa? Tuskin kukaan ymmärsi mitään, mutta esitys oli suuri tapahtuma, ja Charlotte Raata kannettiin kultatuolissa. Jostakin syystä Kivi itse ei osallistunut juhlintaan, vaan matkusti ensi-iltapäivänä junalla Nurmijärvelle. Rautatie oli vasta äsken rakennettu, ja ehkä kirjailija sillä tavalla halusi juhlistaa suurta menestystään. Lea oli raamatullinen näytelmä eikä todellakaan Kiven parhaita teoksia, mutta sellaisella piti siihen aikaan aloittaa. Miksi Kivi ei osallistunut omiin juhliinsa? Varmaan monet hänet ruotsia puhuvista sivistyneistöystävistään olivat paikalla. Oliko August Ahlqvistin arvostelu Seitsemästä veljeksestä jo ilmestynyt ja Kivestä oli tullut persona non grata? Vai kärsikö hän mielenterveysongelmista? Kuitenkin hänen näytelmänsä valittiin tärkeään ensiesitykseen. Joku Kivi-spesialisti voi kertoa tarkemmin.
57 CommentsComment on Facebook
Iso taulu-tv tilattiin ja sitä varten ostettiin matala pöytä kierrätyskeskuksesta. Poika haki telkkarin postissa ja teki tarvittavat alkuasennukset. Nyt siitä voi katsoa Netflixiä, HBO:ta ja YouTubea. Suomen kanavat eivät näy, koska talossa ei ole enää antennijohtoa. Eikä vanhaa dvd-soitinta pystynyt liittämään siihen. Ainakin dvd:t pitää saada näkymään. Vuosien varrella olemme hankkineet melkoisen kirjaston hyviä elokuvia, joista monia ei voi katsoa suoratoistosta.
Itse tykkään edelleenkin katsoa leffoja omasta läppäristäni, koska näen ne tarkasti lukulaseilla. Isoa telkkaria varten joudun käyttämään kaukonäkölaseja, ja minulla on yhä vain vuosien takaisen Synsamin mainoskampanjan lasit, joiden sanka heiluu. Vein ne silmälasiliikkeeseen, mutta sanka on kuulemma hajonnut, ei voi kiristää. Pitää siis hankkia kunnon silmälasit.
Nämä voivat teistä kuulostaa pikkujutuilta, mutta minä pelkään optikoita, lääkäreitä ja vaatekauppojen myyjiä. He tunkeutuvat henkilökohtaiselle alueelleni. Olin tosi iloinen, kun löysin pikkutakin kirppikseltä ilman että piti mennä oikeaan kauppaan sovittamaan ja silmälasit ostan mieluiten kolmen pakkauksessa Clas Olsonilta. Harmi ettei siellä myydä kaukonäkölaseja. Terveystarkastuksessa olen käynyt parin vuoden välein, jolloin lääkäri on työntänyt sormen perseeseeni. Ymmärrän, että se on välttämätöntä. Eräs ystävä oli nähnyt neljänä yönä unen, jossa minä kuolen, ja hän soitti minulle kysyäkseen onko kaikki kunnossa. En ole taikauskoinen, mutta...
Yksi hevari haastatteli minua paikallislehteen ja kysyi miksi inhoan heviä. Sanoin että te laulatte koko ajan kuolemasta. Mitä laulamista siinä on? Kuolema on loppu, valojen sammutus, ei mitään muuta. Kaikki elolliset kuolevat viimeistään siinä vaiheessa kun ovat vanhoja. Kroppa ei enää kestä. Sitäpaitsi monet asiat tässä elämässä alkavat vituttaa niin paljon, että tekee jo mieli sammuttaa valot. Esimerkiksi tv:n asennus on nykyään niin monimutkaista. Ennen pantiin vain töpseli seinään ja painettiin nappia, ja Heikki Kahila ilmestyi ruutuun. Nyt pitää valita ja taas valita, valinnanvaraa on niin helvetisti. Ja identiteetti pitää todistaa joka mutkassa.
Vali vali. Kyllä minä tykkään nykyajastakin. Aina löytyy joku joka virittää tv:n ja hoitaa tietokoneongelmat, ja taas mennään. Olisihan se kauhistus, jos joutuisin yhtäkkiä palaamaan rakkaalle 1970-luvulleni. Esimerkiksi ravintolat: mistään ei saisi kiinalaista tai nepalilaista ruokaa, pitäisi tyytyä läskisoosiin. Suomi oli täynnä kieltoja ja kirkollisia juhlapyhiä, jolloin kaikki luukut vedettiin kiinni. Huviverolla yritettiin hillitä jumalatonta hauskanpitoa. Valomerkki tuli jo puoli yhdeltä, yökerhot olivat auki kolmeen, mutta niissä soitti thaimaalainen kääpiöorkesteri ja drinkit maksoivat kolmekymppiä (markkaa). Seksi tapahtui lähetyssaarnaaja-asennossa ja oli voimallisesti syyllistettyä: "Halusitko käyttää mua vain hyväksi?" Keräsin äkkiä vaatteeni ja painuin kadulle. Sunnuntai-iltana tuli Ashtonin perhe. Teki mieli ampua kuula kalloon.
117 CommentsComment on Facebook
Epuilla on näköjään ollut viimeinen konserttinsa. Miksi he lopettavat? Ehkä he haluavat tehdä jotakin muuta, jotain pienempää. Bändi paisui niin isoksi, etteivät tavalliset keikat enää tulleet kysymykseen.
Epuilla on hienoja, melodisia biisejä. Tuotanto on aina tarkkaa ja radioystävällistä. Normaalin radioskeidan keskellä heidän musansa on aina kuulostanut paremmalta. Joku sanoi joskus, että Eppu Normaali on selluloosatehdas. Eli jotain perustavanlaatuista, mikä kuuluu suomalaisuuteen samalla tavalla kuin sauna, 60 000 järveä ja Tuntematon sotilas.
Olisi pelottavaa olla kansallinen instituutio. Väinö Linnakin meni puihin Tuntemattoman ja Pohjantähden jälkeen eikä julkaissut enää mitään. Emme koskaan saaneet lukea hänen pornoromaaniaan. Epuille taisi käydä vähän samalla tavalla. Sitä villiä punk/proge-levyä ei koskaan tullut. Instituutiot jähmettyvät, ne eivät enää uskalla tehdä kokeiluja, jotka voisivat pilata niiden graniittisen maineen.
Nyt Eppu Normaali on siis loppunut. Ehkä Syrjän veljekset ja kumppanit voivat palata normaaleiksi muusikoiksi ja kehitellä uusia juttuja. Luulisi, että he edelleenkin haluavat soittaa. Soittaminen on kivaa. Miksi se pitäisi lopettaa, jos kitara ja rumpukapulat vielä pysyvät käsissä?
152 CommentsComment on Facebook
Tuusula hoidettu. Tein kuulemma yleisöennätyksen: 750 henkeä oli katsomassa Aleksis Kiven kuolinmökillä! Ajoimme Stadiin ja menimme Lapinlahden sairaalan kallioille tapaamaan Petri S:ää ja paria hänen kaveriaan. Aurinko laski komeasti, ja joimme vähän viiniä ja olutta. Aleksis Kiveä hoidettiin Lapinlahdessa, mistä hänet sitten haettiin Tussukylän mökkiin kuolemaan, eli siinäkin mielessä ympyrä sulkeutui eilisen osalta.
Mihin Kivi kuoli? Tuttu kaveri, joka pyörittää Aleksis Kivi-harrastajien seuraa, tiesi kertoa, että hän oli sairastanut lavantaudin kolmesti. Nälkävuosina 1867-68 kerjäläiset kuljettivat mukanaan sairauksia. Lisäksi August Ahlqvistin kirjoittama Seitsemän veljeksen murska-arvostelu masensi. Kiven vaikutusvaltaiset ystävät hylkäsivät hänet hädän hetkellä. J.V. Snellman oli auttanut Kiveä aikaisemmin ja pedannut hänelle voiton isossa kirjoituskilpailussa ohi Runebergin, koska Suomeen piti saada omankielinen kirjallisuus, mutta Seitsemän veljeksen "rivous" taisi olla liikaa hänellekin. Nämä ovat omia arvelujani, joku Kivi-ekspertti voi tarkentaa. Mutta siitä kai voidaan olla yhtä mieltä, että Aleksis Kivi oli nero ja suomenkielisen kirjallisuuden isä.
Itsekin olen saanut maistaa huonoja kritiikkejä. Varsinkin vuosi -81 oli paha ja pelkäsin, että urani tyssää heti alkuunsa. Bändi oli hajonnut ja vietin pitkiä aikoja Tukholmassa. Mutta kaverit eivät hylänneet minua. Riku halusi uuden bändin kanssani, Mats tuli kuvioihin ja Tikan Hessu muutti Oulusta Helsinkiin. Seuraavana vuonna Hesari jo kehui toisen kirjani ja sitten tuli Onnenpäivä-lp, josta alkoi varsinainen nousu. En ole koskaan masentunut huonoista arvosteluista. Monesti olen jopa joutunut myöntämään, että arvostelija on oikeassa. Nykyään en enää välitä minkälaisen vastaanoton joku kirjani tai levyni saa, koska tilanteeni ei siitä enää muutu. Olen sinnitellyt hengissä kaikki nämä vuodet ja pärjään tästä eteenpäinkin.
Tänään pitää mennä Kurikkaan. Olga ei lähde mukaan, joten matkustan ensin junalla Seinäjoelle, missä pitää odottaa kolmisen tuntia kahden aikoihin lähtevää bussia. Ei se mitään, olen tottunut tappamaan aikaa. Menen johonkin mukavaan baariin lukemaan kirjaa.
57 CommentsComment on Facebook
DISKO KESKELLÄ PIMEYTTÄ - kaikki ei löydä tätä paikkaa
Twin Peaks-henkinen musikaali elämästä provinssikaupungissa 70-80-lukujen taitteessa. Rokkia, rakkautta ja väkivaltaa. Hämäriä katuja, verkkoaitoja ja varastoja, saari jokisuistossa, sinne johtaa yksi ainoa silta, rautatien kiskot, pimeä metsä ja yhtäkkiä: DISKO TÄYNNÄ VÄLKKYVIÄ VALOJA JA MUSIIKKIA!
Porukka jonottaa sisään, piilotetuista pulloista otetaan huikkaa, vittuilua, tönimistä, joku onneton saa nyrkin nokkaansa ja veri purskahtaa. Arvioivia katseita, flirttiä, nöyryyttämistä. Näistä asetelmista pitää nuoren miehen ponnistaa.
Sanat: Kauko Röyhkä
Musiikki: Jarmo Heikkinen ja Kauko Röyhkä
Visuaalit: Olga Välimaa
Ohjaus: Janne Kuustie
Vain kolme esitystä. Kulttuuritalo Valve, Oulu.
La 7.11. klo 19
Su 8.11. klo 15 ja 19
Tapahtumalinkki kommenttikentässä.
#oulu2026
4 CommentsComment on Facebook
Skip to content